Lupaavan alun jälkeen kirjoituksia ei ole lähetetty lisää. Omista, mahdollisesti traumaattisistakin lapsuudenkokemuksista voi olla vaikeaa puhua, ja tämä lienee syynä siihen, miksi lapsiin kohdistuva henkinen ja fyysinen väkivalta on vielä tänäkin päivänä tabu.

Blogin alkuperäinen ajatus on tuoda yleiseen tietoon se tosiasia, että lasten kaltoinkohtelua on tapahtunut ja tapahtuu nykyäänkin joka päivä tuhansissa suomalaiskodeissa. Vaikka enemmistöllä suomalaislapsista on tasapainoinen, turvallinen ja rakastava koti, on kuitenkin valitettavasti suuri joukko lapsia, joilta tällainen kasvuympäristö puuttuu ja jotka elävät ja kasvavat jatkuvan henkisen tai fyysisen pahoinpitelyn uhan alla. Myös muihin perheenjäseniin kohdistuvan väkivallan todistaminen on lasta traumatisoivaa ja pienelle ihmiselle sietämätön taakka.

Tuomalla kaikenlaiseen lasten kaltoinkohteluun liittyvät kokemukset julki on mahdollista vaikuttaa mm. virheelliseen käsitykseen siitä, että perheväkivalta koskettaa ainoastaan aikuisia ja pitää sisällään ainoastaan puolisoiden välisen väkivallan. Kun kokemukset kerätään yhteen, on kenenkään mahdotonta enää väittää, etteikö Suomessa tapahtuisi lasten pahoinpitelyä tai muuta kaltoinkohtelua. Näin asialle voisi olla mahdollista saada lisää mediahuomiota ja tätä kautta mahdollisesti kannanottoja ja toimintaa päättäviltä tahoilta. Ongelmat, joista vaietaan, usein jäävät unohduksiin ja näin ollen ratkaisematta.

Ilman yhteydenottoja tämä blogi uhkaa kaatua, ennen kuin ehti kunnolla noustakaan. Jos Sinulla on jakaa kertomus itsesi tai läheisesi lapsena kokemasta kaltoinkohtelusta, otamme sen enemmän kuin mielellämme vastaan osoitteeseen [email protected] . Voit lähettää kertomuksesi myös nimettömänä, liitäthän mukaan kuitenkin ikäsi ja tiedon siitä, oletko mies vai nainen. Vastaan otetaan myös mielipiteitä tai ideoita koskien tätä blogia, Facebook -ryhmää tai lasten hyvinvoinnin edistämistä ylipäätään. Kirjoituksia käsitellään luottamuksellisesti eikä luovuteta eteenpäin.

Levittäkää sanaa! Kiitos.

 

Läpileikkaus erään pienen tytön elämästä.

"Omasta lapsuudestani on jäänyt pelko poliiseja kohtaan. Vaikka tiedostan, etteivät he pahaa halua ja ovat meitä täällä suojaamassa, niin se kokemus, mitä alle kouluikäisenä heistä sain, on pelottava vieläkin.

Poliisit olivat meidän perheessä hyvin tuttu vieras isäni takia. Milloin ne olivat hakemassa isää kovan juopumuksen takia pois, milloin sen takia pois, kun se yritti tappaa äidin. Oli tilanteita, milloin se riehui leipäveitsen kanssa ympäri asuntoa, katkaisten kaikki puhelimien johdot, ettei apua päästäisi soittamaan. Milloin se vahti vierestä, kun äiti hyvästeli meitä tyttöjä, kun ei tiennyt, että onko seuraava lyönti viimeinen ja millä isä lyö. Onneksi äiti pääsi kerta toisensa jälkeen pakoon ja on vielä elämässäni. Monia kertoja pakenimme kotoamme keskellä yötä, kun talon isäntä raivokohtauksen sai. Milloin menimme mummilaan, milloin mökille.

Se, että ensimmäinen kuva miehistä on elämässäni tälläinen, on tehnyt nykypäivänä sen, etten pysty luottamaan miehiin samalla tavalla, saatika ketään laskemaan elämääni. Tämän lisäksi lapsuuteeni kuuluu mm. koulukiusaamista, joka vaikuttaa tänäkin päivänä vielä itsetuntooni ja luottamukseen. Kukaan ei asioihin koskaan puuttunut. Ja ne jotka puuttuivat, eivät kuitenkaan voineet asioille yhtään mitään. Nykyään, jos saan kuulla yhtään negatiivista kommenttia omasta kropastani tai yleensäkkin ulkonäöstäni, niin se sattuu. Olen samaa kuunnellut yli 17 vuotta elämäni aikana, joko se alkaisi riittää?

Pahinta kaikessa on nykypäivänäkin vielä se, että ei asioista voi puhua kenellekkään, ei kukaan niitä ymmärrä, vaikka kuinka yrittäisi selittää. Usein saa kuulla kommentin: "Vika on sinun päässäsi, ei meissä muissa. Mene itseesi ja mieti välillä muitakin". Tiedän, että samoilla ajatuksilla on tällä hetkellä muitakin nuoria aikuisia, jotka eivät pysty asioista kenellekään puhumaan. Ihan pelkästään sen takia, kun asioista vaietaan liikaa.

Itseäni pelottaa pienen lapsen äitinä, että teenkö minä samoja virheitä lapseni kasvaessa, mitä minun lapsuudessa ja nuoruudessa on tehty. Onko minussa voimaa ehkäistä kaikki paha lapseni ympäriltä ja auttaa elämän kivikossa häntä eteenpäin. Vai olenko itse vielä liian heikko menneisyyteni takia kohtaamaan kaiken sen, mitä tulossa on? Mutta tällä hetkellä katsellessani nukkuvaa lastani, totesin taas yhden kerran sen, että tuli mitä tuli, meni syteen tai saveen, minä kasvatan lapsestani kunnon kansalaisen. Tulen puuttumaan kiusaamiseen, tulen puuttumaan kaikkeen, minkä tiedän vähääkään vaikuttavan lapseni elämään. Haluan, että lapsestani kasvaa tasapainoinen nuori aikuinen joku päivä. Sellainen, millainen äidin olisi pitänyt olla, mutta mitä äiti ei koskaan pystynyt olemaan, kun möröt alkoivat salakavalasti hiipiä muistin syövereistä esille."

Riina, 24

Kiitokset tarinastasi! Olisi hienoa, että jokainen, joka kokee pienintäkään tarvetta, ottaisi nyt ja kirjoittaisi kokemuksistaan. Tuodaan kokemukset päivänvaloon. Tarinoita voi laittaa tulemaan sähköpostilla osoitteeseen [email protected].

"Äitini oli narsisti. En ole uskaltanut sanoa tätä ääneen kertaakaan, en ennen kuin sain sen koko elämäni muuttaneen puhelun. Äiti oli kuollut. Ensimmäinen selkeä tunne oli huojennus. Olin toki surullinen, totta kai ihminen on äitinsä kuoltua surullinen, mutta päällimmäinen tunne oli selkeästi huojennus. Huojennus siitä, että äiti ei enää koskaan pääsisi satuttamaan minua tai sisaruksiani. Huojennus siitä, että omat lapseni eivät joutuisi kosketuksiin mummin hirmuvallan kanssa."

- Jaana, 39

 

Millaista on elää päivästä toiseen narsistisen vanhemman tai puolison kanssa? Narsistien uhrien tuki ry:n sivuilta löytyy runsaasti tietoa asiasta. Sivuilta löytyy myös vinkkejä siitä, mistä narsistin uhri voi hakea tukea ja apua. Seuraava teksti on lainattu suoraan Narsistien uhrien tuki ry:n sivulta:

"Narsistilla on jatkuva tarve hallita perhettänsä. Narsisti ei yleensä tervehdi eikä ole huomaavinaankaan ”hallittaviaan” tullessaan kotiin. Tyypillistä on myös, että hän alkaa välittömästi purkamaan omaa pahaa oloaan huutamalla, raivoamalla tai komentelemalla. Tavoitteena on siirtää negatiiviset tunteet uhriin. Tällaista käyttäytymismallia kutsutaan projektioksi. Ellei vallan saaminen muuten onnistu, hän hämmentää tilannetta riidan haastamisella sekä epäloogisella väittelyllä. Narsistin kanssa antaminen ja saaminen eivät ole tasapainossa vaan narsisti varastaa energiaa mahdollisimman paljon uhriltaan.

Narsisti ei unohda tilanteita, joissa hänen tahtonsa ei toteudu. Tavallista on, että hän kostaa tilanteet, joissa hän kokee tulleensa väärinymmärretyksi tai – kohdelluksi. Narsistin kiukuttelu saattaa muistuttaa uhmaikään juuttuneen pikkulapsen käyttäytymiseltä.

Kaikki narsistin rakkaussuhteet ovat täynnä syyllisiä ja syytettyjä, uhreja ja syntipukkeja. Ne toistavat edetessään samankaltaista kaavaa: palava rakkaus muuttuu vihamielisyydeksi ja koti taistelukentäksi jossa eletään onnen ja vihan rajua vuorovetoa. Narsisti pönkittää heikkoa egoansa draamalla. Oikeassa olon pakko, määräily, mustasukkaisuus, omistushalu, riitelyn tarve, tunteettomuus, kosto ja henkinen sekä fyysinen väkivalta ovat keinoja peittää jatkuva kumppanin menettämisen pelko. Usein uhri kuvittelee, että tilanne muuttuu, jos hän saa poistettua ”pahat jaksot”. Näin ei kuitenkaan ole. Nämä kaksi puolta muodostavat narsistin kokonaisuutena, eikä ole mahdollista poistaa toista poistamatta kumpaakin."

Netistä löytyy runsaasti tietoa narsismista. Etenkin kasvavalle lapselle narsistin vallankäyttö on usein tuhoisaa. Narsistin käytös perustuu toisten saavutusten ja ponnistelujen mitätöinnille. Tämän vuoksi lapsen itsetunto ei saa positiivisia kimmokkeita, eikä kehity normaalisti. Lisää narsismista:

Blogi "Narsistinen persoonallisuushäiriö": http://narsismia.wordpress.com/

Suhdesopan artikkeli aiheesta "Tunnista narsisti": http://www.suhdesoppa.fi/narsismi/tunnista-narsisti/

Narsitien uhrit - vertaistukifoorumi: http://www.narsistienuhrit.info/foorumi/

Tähän blogiin on tarkoitus kerätä elävän elämän todisteita siitä, että lapsuus on ihmisen elämän tärkeintä aikaa. Tarinoita siitä, mitä tapahtuu, kun lapsen maailma järkkyy. Tarinoita siitä, mitä Suomessa tapahtuu lapsille päivittäin. Blogin tarkoitus on tuoda päivänvaloon asioita, joista harvoin on tilaisuus lukea lehdistä. Lapsiin kohdistuva henkinen ja fyysinen väkivalta sekä lähisuhteissa koettu seksuaalinen hyväksikäyttö ovat edelleen asioita, joista vaietaan ja joita lapsen yksityisyyteen vedoten piilotellaan julkisuuden valokeilalta. Totuus kuitenkin on, että ellei lasten kokemasta vääryydestä puhuta, teemme heille karhunpalveluksen ja tarjoamme heidän kaltoinkohtelijoilleen oivallisen tilaisuuden jatkaa toimintaansa.
Lapsuus on aikaa, jolloin määritellään lapsen koko maailmankuva. Lapsen usko maailmaan ja itseensä määrittyy sen mukaan, miten häntä kohdellaan ja saako hän tarvitsemansa turvan vanhemmiltaan. Jos lapsen perusturvallisuus järkkyy, se vaikuttaa hänen koko elämäänsä, siihen, miten hän suhtautuu muihin ihmisiin ja pärjää elämässä.
Lapsuuden vaikutuksesta ihmisen psyyken muovautumiseen sekä kaikkeen toimintaan aikuisiällä on puhuttu paljon. Moni vähättelee lapsuuden vaikutusta aikuisiän masennukseen ja muihin mielenterveysongelmiin sekä elämäntaitoihin yleensä. Karkeasti yleistäen tällainen henkilö tulee kodista, jossa on tavoitettu riittävä turvallisuudentunne ja lapsi on saanut riittävästi kiintymystä osakseen ja välttynyt traumaattisilta kokemuksilta – toisin sanoen tällaisella henkilöllä on usein ollut ns. ”onnellinen lapsuus”.
Ne, jotka ovat lapsuudessaan kokeneet väkivaltaa tai seksuaalista hyväksikäyttöä, varmasti tietävät, että lapsuuden vaikutus aikuisiän elämään on kiistämätön. Henkilön voi olla vaikeaa luottaa muihin, hänellä voi olla vaikeuksia ihmissuhteissaan, vaikeuksia sopeutua työelämään tai hänellä saattaa esiintyä masennusta tai huonosta itsetunnosta johtuvaa itsensä vähättelyä.

”Lapsuudesta päällimmäisenä mieleeni on jäänyt pelko, se ainainen varpaillaan oleminen. Suljinko oven liian kovaäänisesti? Käännänkö lehden sivuja niin, että isä ärsyyntyy rapinasta? Pureskelenko liian äänekkäästi? Kävelenkö riittävän hiljaa, enhän astu kantapää edellä? Onko kasvoillani isän mielentilaan sopiva ilme?
Isän tarve kontrolloida kaikkea näkyy elämässäni selvästi. Asiat tulee hoitaa juuri minun tavallani, tai hermostun kohtuuttomasti. Minulla on suuri tarve miellyttää miestäni ja olla ”hyvä vaimo”. Jos mieheni korottaa ääntään  ja kiroaa esimerkiksi hermostuessaan jonkin laitteen toimimattomuudesta tai vaikka lyötyään päänsä johonkin, mieleni valahtaa tyhjäksi ja minussa myllertävät samat tunteet, kuin lapsuudessa silloin, kun kuuntelin isän hakkaavan äitiä ja odotin, koska on minun vuoroni. Tässä ei ole järkeä, sillä mieheni on tukeni ja turvani ja tiedän, ettei hän satuttaisi minua.

En voi kieltää, etteikö lapsuus vaikuttaisi kaikkeen, eiliseen, tähän päivään, huomiseen. Toisinaan sorrun vähättelemään lapsuuden vaikutusta nykyiseen elämääni ja ajattelen, että pystyisin elämään tässä hetkessä ja unohtamaan menneet. Näistä kuvitelmista tulen ennen pitkää aina rymisten alas. Lapsuuteni on niin suuri osa minua, etten pääse sitä pakoon. En saisi huijata itseäni, mutta hävettää myöntää, miten paljon parinkymmenen vuoden takaiset tapahtumat vaikuttavat minuun edelleen.”

Mari, 26

Onko sinulla lapsen kaltoinkohteluun liittyviä kokemuksia, jotka haluaisit jakaa? Asioita, joita on tapahtunut sinulle tai jollekin läheisellesi? Oletko lapsena kokenut henkistä väkivaltaa; haukkumista, kiusaamista, kontrollointia, sanallista mitätöintiä tai tarkoituksella huomiotta/rakkaudetta jättämistä tai fyysistä väkivaltaa; luunappeja, läimäytyksiä, tukistamista, selkäsaunoja, nyrkillä lyömistä tai seksuaalista väkivaltaa? Miten kokemukset ovat vaikuttaneet sinuun ja elämääsi aikuisiällä? Tuodaan kokemuksemme päivänvaloon. Tarkoituksena on tavoittaa mahdollisimman monta lapsuudessaan vääryyttä kokenutta ja kerätä kaikkien kokemukset samaan paikkaan. Kun kaikki kokemukset kerätään yhteen, kenenkään on mahdotonta väittää, etteikö Suomessa tapahtuisi lasten kaltoinkohtelua. Asioihin, joista ei puhuta, ei myöskään puututa.

Kokemuksia, tarinoita, ajatuksia otetaan mielellään vastaan sähköpostitse osoitteeseen [email protected] . Kirjoituksia julkaistaan tässä blogissa. Voit kirjoittaa joko omalla nimelläsi tai nimettömästi. Liitäthän mukaan ikäsi.